Vietin viikon Sveitsissä, hiihtolomalla. Paikka oli Saas Fee, kylä 1800 metrin korkeudella alppien keskellä. Komiat maisemat ja hienot ilmat, mutta ei murtomaahiihtoa.
60-luvulla hiihto oli tapa liikkua paikasta A paikkaan B, ihan niin kuin polkupyöräilykin. Koulussa lisäksi hiihdettiin välitunnit koulun ympäri kiertävää latua, siitä sai suorituspisteitä hiihtokorttiin. Näin aikuiseksi selvisin ilman minkäänlaista laskettelukokemusta. Ei se oikein ollut muotia vielä kouluaikaan, ja kaikki luppoaikanihan kului uima-altaassa joka tapauksessa.
Siis "minkä taakseen jättää sen eestään löytää". Järkevänä ihmisenä tietenkin menin hiihtokouluun, kauhian korkeita ja jyrkkiä mäkiä kun oli ympärillä. Hiihtovehkeet on hankalat, painavia ja puristavia monoja eikä suksillakaan oikein pääse edes tasamaata eteenpäin. No, kaikkeen tottuu.
Opettaja oli James, kehui syntyneensä samassa kylässä. Varmaan jo Paasikiven aikaan, joten kokemusta alpeilta alastulosta oli runsaasti. Alotettin alkeista, ja siinä pärjäsin kohtuullisen hyvin, koska sukset nyt kuitenkin ovat tuttu juttu. Pari päivää sujuteltiin lähimäissä, loivaa ja hidasta. En pidä itseäni sohvaperunana, mutta kovin oli jalat turtana iltapäivisin, ihan kuin pitemmänkin lenkin jälkeen. Muutenkin olo oli aika pehmeä , vaikka kuin ajattelin, ettei kaikkia lihaksia tarvitse jännittää kaiken aikaa ihan varmuuden vuoksi. Lienekö ohuella ilman alalla ollut myös osuutensa?
Kolmantena päivänä siirryttiin jo tasoon yli 3000m. Kivaa sikäli, että lumi oli pakkaslunta ja radat sileitä ja kovapohjaisia. Vaan ihan kamalan jyrkkiä, ja pitkiä... Moneen kertaan mietin alakoulun kirjoituksen opettajan sanontaa "hiljaa hyvä tulee ja ajatellen aivan kaunis", kauneudesta viis kunhan pääsen alas. Ajoittain vauhti kiihtyi melkein hurjasteluksi, pelottavaa. "Harjoitus tekee mestarin", vai niin. Luota vaan painovoimaan, kyllä se hoitaa käännökset; miten Sveitsin painovoima nyt voisi huomata hoitaa alottelevan sukelluskouluttajan tasapainotuksen, fysiikan toimistolla on taatusti kiirettä Cernissä kiihdytellä hiukkasia. Päätin kuitenkin, että en ryhdy kirkumaan, en itke enkä panikoi enkä edes anna periksi.
Ylin hissiasema on lähes 4 km korkeudessa, matkaa sieltä alas kylään kertyy about 11 kilometriä. Alpeilla myös pyöräilläään, hurjapäisimmät kuulema laskevat ylhäältä alas vajaassa vartissa. Eihän siinä ehdi edes maisemia nähdä:( Ylhäällä on ikijäätä, vaan se jäätikkö pienenee huimaa vauhtia, paikallisten mukaan reuna pakenee 25 metriä vuodessa. Ilmaston lämpeneminen on huono juttu, ei napajäätiköt sen enempää kuin alpitkaan saisi sulaa: vähentäkää autoilua!
Jäätiköltä laskettiin alas pätkittäin, suurin osa matkaa oli punaiseksi luokiteltuja rinteitä. Kovin tumman punaisia mielestäni, koska olivat ajoittain pystysuoria. Onkos ne mustat rinteet sitten negatiivisia? James oli hyvä lanttumaakarikin, ja sai porukan uskomaan omaan pärjäämiseensä. Keskittyneesti ja vain omaan itseensä ja suoritukseensa panostaen päästiin koko reitti alas ilman haavereita. Ja ilman tankkaustaukoja rinnekahvilassa.
Perjantaina oli iltapäivällä hiihtokoulu suoritettu, selvitin kolmannen luokan asiallisesti. Koska laskettelemaan oppii laskettelemalla, palasin tietenkin koulun jälkeen ylös jäätikölle. Omasta mielestäni kehityin päivittäin tässä mäenlaskussa, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä. Piti mennä katsomaan Sveitsin korkeinta alppia, Monte Rosaa...... Olikohan ihan järkevää?????
Pieni hauska knoppitieto Sveitsistä: kaikki vakituiset asukkaat huolehtivat veron maksuistaan itse, työnanataja ei pidätä palkasta mitään. Sovit verottajan kanssa, miten makselet: kerran kuussa vai kerran vuodessa. Sitten huolehdit maksuista itse, niin kuin sähkölaskustakin, paitsi, että laskua ei tule. Kovin kuulostaa monimutkaiselta ja työläältä suomalaiseen veroehdotukseen tottuneesta.
Toinen omituinen juttu on jätepolitiikka; roskat saa laitaa vain ja ainoastaan maksullisiin virallisiin jätepusseihin. Pusseihin sitten kyllä saa tunkea kaiken perunankuorista olutpulloihin. Lasia kyllä kerätään, koko kylässä oli yksi piste, johon jättää tyhjät viinipullot. Panttijärjestelmää ei ole.
Eivät ymmärrä kierrätysiddeaa nämä juustomaakarit.
Pysykää kanavalla, hiihtojuttu jatkuu..... enhän minä tuonne ylös voi jäädä jodlaamaan://
60-luvulla hiihto oli tapa liikkua paikasta A paikkaan B, ihan niin kuin polkupyöräilykin. Koulussa lisäksi hiihdettiin välitunnit koulun ympäri kiertävää latua, siitä sai suorituspisteitä hiihtokorttiin. Näin aikuiseksi selvisin ilman minkäänlaista laskettelukokemusta. Ei se oikein ollut muotia vielä kouluaikaan, ja kaikki luppoaikanihan kului uima-altaassa joka tapauksessa.
Siis "minkä taakseen jättää sen eestään löytää". Järkevänä ihmisenä tietenkin menin hiihtokouluun, kauhian korkeita ja jyrkkiä mäkiä kun oli ympärillä. Hiihtovehkeet on hankalat, painavia ja puristavia monoja eikä suksillakaan oikein pääse edes tasamaata eteenpäin. No, kaikkeen tottuu.
Opettaja oli James, kehui syntyneensä samassa kylässä. Varmaan jo Paasikiven aikaan, joten kokemusta alpeilta alastulosta oli runsaasti. Alotettin alkeista, ja siinä pärjäsin kohtuullisen hyvin, koska sukset nyt kuitenkin ovat tuttu juttu. Pari päivää sujuteltiin lähimäissä, loivaa ja hidasta. En pidä itseäni sohvaperunana, mutta kovin oli jalat turtana iltapäivisin, ihan kuin pitemmänkin lenkin jälkeen. Muutenkin olo oli aika pehmeä , vaikka kuin ajattelin, ettei kaikkia lihaksia tarvitse jännittää kaiken aikaa ihan varmuuden vuoksi. Lienekö ohuella ilman alalla ollut myös osuutensa?
Kolmantena päivänä siirryttiin jo tasoon yli 3000m. Kivaa sikäli, että lumi oli pakkaslunta ja radat sileitä ja kovapohjaisia. Vaan ihan kamalan jyrkkiä, ja pitkiä... Moneen kertaan mietin alakoulun kirjoituksen opettajan sanontaa "hiljaa hyvä tulee ja ajatellen aivan kaunis", kauneudesta viis kunhan pääsen alas. Ajoittain vauhti kiihtyi melkein hurjasteluksi, pelottavaa. "Harjoitus tekee mestarin", vai niin. Luota vaan painovoimaan, kyllä se hoitaa käännökset; miten Sveitsin painovoima nyt voisi huomata hoitaa alottelevan sukelluskouluttajan tasapainotuksen, fysiikan toimistolla on taatusti kiirettä Cernissä kiihdytellä hiukkasia. Päätin kuitenkin, että en ryhdy kirkumaan, en itke enkä panikoi enkä edes anna periksi.
Ylin hissiasema on lähes 4 km korkeudessa, matkaa sieltä alas kylään kertyy about 11 kilometriä. Alpeilla myös pyöräilläään, hurjapäisimmät kuulema laskevat ylhäältä alas vajaassa vartissa. Eihän siinä ehdi edes maisemia nähdä:( Ylhäällä on ikijäätä, vaan se jäätikkö pienenee huimaa vauhtia, paikallisten mukaan reuna pakenee 25 metriä vuodessa. Ilmaston lämpeneminen on huono juttu, ei napajäätiköt sen enempää kuin alpitkaan saisi sulaa: vähentäkää autoilua!
Jäätiköltä laskettiin alas pätkittäin, suurin osa matkaa oli punaiseksi luokiteltuja rinteitä. Kovin tumman punaisia mielestäni, koska olivat ajoittain pystysuoria. Onkos ne mustat rinteet sitten negatiivisia? James oli hyvä lanttumaakarikin, ja sai porukan uskomaan omaan pärjäämiseensä. Keskittyneesti ja vain omaan itseensä ja suoritukseensa panostaen päästiin koko reitti alas ilman haavereita. Ja ilman tankkaustaukoja rinnekahvilassa.
Perjantaina oli iltapäivällä hiihtokoulu suoritettu, selvitin kolmannen luokan asiallisesti. Koska laskettelemaan oppii laskettelemalla, palasin tietenkin koulun jälkeen ylös jäätikölle. Omasta mielestäni kehityin päivittäin tässä mäenlaskussa, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä. Piti mennä katsomaan Sveitsin korkeinta alppia, Monte Rosaa...... Olikohan ihan järkevää?????
 |
| Selän takana näkyy Italia, korkeutta about 3800m |
Toinen omituinen juttu on jätepolitiikka; roskat saa laitaa vain ja ainoastaan maksullisiin virallisiin jätepusseihin. Pusseihin sitten kyllä saa tunkea kaiken perunankuorista olutpulloihin. Lasia kyllä kerätään, koko kylässä oli yksi piste, johon jättää tyhjät viinipullot. Panttijärjestelmää ei ole.
Eivät ymmärrä kierrätysiddeaa nämä juustomaakarit.
Pysykää kanavalla, hiihtojuttu jatkuu..... enhän minä tuonne ylös voi jäädä jodlaamaan://
