.....pelottavan vähän, jos edes sitäkään.... Biisi on nimeltään Hiekka, Apulannan tekoja. Sopii nimensäkin puolesta aavikkovaltioon. Duuni oli se kipu, nyt kerron nautinnoista :)
Työ on vain osa, vaikka kyllä varsin välttämätön osa elämää. Olen jo todennut, että viikossa on 168 tuntia, joista vietin sairaalassa 50-60, siis reilu 100 jäi ihan omaan käyttöön. Alunperin halusin Jeddaan, koska sukellus on jo yli 30 vuotta ollut tärkea osa elämääni ja Punainen meri on tunnetusti hieno sukellusmesta. Nyt voin jälleen todeta, että urheilusukellus on (hauska) täydellinen harrastus. Ilman sukellusta olisin palannut maitojunalla Suomeen.
Elämä on pitkälti sellaista, miten sen itse muotoilee ja miten asioihin suhtautuu. Minä päätin hypätä uuteen /sukellusmaailmaan ja uskaltaa muitakin ennen kuulumattomia juttuja. Lopputulos on mielestäni loistava.
Mukana on varmaan myös aimo annos hyvää tuuria ja onnea (mielestäni ansaitsen sen), tapasin oikeita ihmisiä heti seikkailuni alkumetreillä. Tämä vaati avointa mieltä, never say never.
Beachillä kuulema näytin epätoivoiselta... etsiskelin vain sukellusparia. No, olin aamulla sukeltanut jonkun egyptiläisen alottelijan kanssa, varsin työläs keikka. Tyyppi oli varmaan ostanut Open Water-lisenssinsä josta Kairon basaarista, halvalla. Kalliimmilla korteilla myös osataan sukeltaa...
Sveitsiläinen sukellusfriikki, kouluttaja Alain Mathys näki ahdinkoni ja lupasi sukeltaa kanssani ensi viikolla. No, siitä sitten poiki lisää sukellusta ja muutakin sukellusaiheista puuhaa, PADI-kouluttaja kurssikin talven mittaan. Sukellusihmisille tiedoksi: suosittelen vahvasti Padi-uran aloittamista jostain vähän helpommasta kuin kouluttajakurssista. Minä kuitenkin tein sen(kin).
Elämä muotoitui pikkuhiljaa: sairaalassa teen sen mikä on pakko, vapaa-ajalla sen minkä haluan ja voin. Sanomattakin on selvää, että ajatusmaailmani ei ollut National Guards -sairaalan hengen mukainen, tein vaan just sen mikä on tarpeellista, en yhtään enempää! Suomalainen tarpeellinen on kovin vähän aasialaiseen terpeelliseen verrattuna. Siis työtä niin vähän kuin mahdollista, täysin vastakohtainen ajattelu entiseen elämääni verrattuna.
Osaamistani ja pärjäämistäni sukellusmaailmassa en koskaan epäillyt, vain ja ainoastaan uusi tulevaisuus herätti ajatuksia. Uskon kuitenkin kohtaloon, karmaan ja hyvään tulevaisuuteen. Siksi olen sanonut "eläkevirkani" irti "Etelä Saimaan keskusssairaalassa" ja jatkan elämääni Alain Mathysin aviovaimona Jeddassa. Tavoitteenamme on sukeltaa tulevaisuuteen yhdessä, männes näkkee mihin meriin päädymme.
Sota-aikoja on viime aikoina muisteltu ainakin lehdistössä ja uskon talvisodan ajatukseen: ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Viikon olen entisessä kustannuspaikassani leikkuussalissa puuhastellut ja olen jo nyt saanut ammatillisen itsetuntoni takaisin. Kiitos Indrekille, Jukalle (Kettunen), Arturille ja Beatalle ja kaikille muille, jotka uskotte ammattitaitooni leikkausssali sairaanhoitajana. National guards ei saanut minua tapettua.
Tänään saunoin Hinkanrannassa. Pohjoisesta tuulee, ilma on about 0 ja vesi jotain plussalla. Siis tietenkin uin... kaipaan Punaiseen mereen ja kotiin Jeddaan.
Kaiken kokemani ja kokemuksistani oppimani perusteella uskon nyt, että kaiken muutoksen/ parannuksen alku ja juuri on peiliin katsomisessa. Mitä minä voin tehdä parantaakseni omaa elämääni? Omia asenteitani voin muuttaa, antaa muiden kiukutella ja syytellä muita omasta kohtalosta; this is my life!
Yleisön pyynnistä blogi jatkuu, edelleen toivon ideoita ja kommentteja.
Työ on vain osa, vaikka kyllä varsin välttämätön osa elämää. Olen jo todennut, että viikossa on 168 tuntia, joista vietin sairaalassa 50-60, siis reilu 100 jäi ihan omaan käyttöön. Alunperin halusin Jeddaan, koska sukellus on jo yli 30 vuotta ollut tärkea osa elämääni ja Punainen meri on tunnetusti hieno sukellusmesta. Nyt voin jälleen todeta, että urheilusukellus on (hauska) täydellinen harrastus. Ilman sukellusta olisin palannut maitojunalla Suomeen.
Elämä on pitkälti sellaista, miten sen itse muotoilee ja miten asioihin suhtautuu. Minä päätin hypätä uuteen /sukellusmaailmaan ja uskaltaa muitakin ennen kuulumattomia juttuja. Lopputulos on mielestäni loistava.
Mukana on varmaan myös aimo annos hyvää tuuria ja onnea (mielestäni ansaitsen sen), tapasin oikeita ihmisiä heti seikkailuni alkumetreillä. Tämä vaati avointa mieltä, never say never.
Beachillä kuulema näytin epätoivoiselta... etsiskelin vain sukellusparia. No, olin aamulla sukeltanut jonkun egyptiläisen alottelijan kanssa, varsin työläs keikka. Tyyppi oli varmaan ostanut Open Water-lisenssinsä josta Kairon basaarista, halvalla. Kalliimmilla korteilla myös osataan sukeltaa...
Sveitsiläinen sukellusfriikki, kouluttaja Alain Mathys näki ahdinkoni ja lupasi sukeltaa kanssani ensi viikolla. No, siitä sitten poiki lisää sukellusta ja muutakin sukellusaiheista puuhaa, PADI-kouluttaja kurssikin talven mittaan. Sukellusihmisille tiedoksi: suosittelen vahvasti Padi-uran aloittamista jostain vähän helpommasta kuin kouluttajakurssista. Minä kuitenkin tein sen(kin).
Elämä muotoitui pikkuhiljaa: sairaalassa teen sen mikä on pakko, vapaa-ajalla sen minkä haluan ja voin. Sanomattakin on selvää, että ajatusmaailmani ei ollut National Guards -sairaalan hengen mukainen, tein vaan just sen mikä on tarpeellista, en yhtään enempää! Suomalainen tarpeellinen on kovin vähän aasialaiseen terpeelliseen verrattuna. Siis työtä niin vähän kuin mahdollista, täysin vastakohtainen ajattelu entiseen elämääni verrattuna.
Osaamistani ja pärjäämistäni sukellusmaailmassa en koskaan epäillyt, vain ja ainoastaan uusi tulevaisuus herätti ajatuksia. Uskon kuitenkin kohtaloon, karmaan ja hyvään tulevaisuuteen. Siksi olen sanonut "eläkevirkani" irti "Etelä Saimaan keskusssairaalassa" ja jatkan elämääni Alain Mathysin aviovaimona Jeddassa. Tavoitteenamme on sukeltaa tulevaisuuteen yhdessä, männes näkkee mihin meriin päädymme.
Sota-aikoja on viime aikoina muisteltu ainakin lehdistössä ja uskon talvisodan ajatukseen: ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Tänään saunoin Hinkanrannassa. Pohjoisesta tuulee, ilma on about 0 ja vesi jotain plussalla. Siis tietenkin uin... kaipaan Punaiseen mereen ja kotiin Jeddaan.
Kaiken kokemani ja kokemuksistani oppimani perusteella uskon nyt, että kaiken muutoksen/ parannuksen alku ja juuri on peiliin katsomisessa. Mitä minä voin tehdä parantaakseni omaa elämääni? Omia asenteitani voin muuttaa, antaa muiden kiukutella ja syytellä muita omasta kohtalosta; this is my life!
Yleisön pyynnistä blogi jatkuu, edelleen toivon ideoita ja kommentteja.
