Vuosi on tässä omituisessa maassa lusittu ja sen tein, minkä lupasin. Minulla oli vuoden työsopimus tuohon itseään sairaalaksi nimittävään kuninkaan henkivartiokaartin ylläpitämään aikuisten päivähoitolaitokseen, yhtään työpäivää en ollut pois. Siis olen erittäin itsepäinen tyyppi, viisaampi olisi varmasti jo antanut
periksi.
Tulin tänne seikkailumielessä ja ajettelin olevani ammatitaitoinen sairaanhoitaja. Odotin oppivani uusia juttuaja, ja ajattelin voivani myös hyödyttää uutta työyhteisöäni osaamisellani. Ajattelin myös, että hoidon täytyy olla hyvin korkeatasoista ja vaativaa tässä sairaalassa, koska etukäteen täyttämäni pumaskat vaativat erittäin laajaa ja monipuolista osaamista. Tiedän myös olevani kohtuullisen fleksiibeli työtapojen ja toimien suhteen, enkä hermostu ihan pienistä ohjelman muutoksista. Ajatuksena "noinkin voi tehdä, mitä muuten teet?" ei ole vieras mutta mutta......
Nyt olen vuotta viisaampi ja tiedän olevani ammatillisen osaamisen ja joukkoihin sopeutumisen, uusien työtapojen oppimisen ja hyväksymisen sekä nöyrän palvelualttiin asenteen omaksumisen suhteen täysi nolla. Siis leikaussalihoitajana ihan yhtä hyvä kun kuka tahansa nainen kadulta. Täällä lienee jono Manillaan asti :) Kumman kasvattava kokemus, kun tajuaa pudonneensa ammatillisesti ihan pihalle ja samalla suorittavansa hidasta, mutta varmaa ammatillista itsemurhaa.
Papereita siivotessa luin joitain alkuviikoilla luennoilla kirjoittamiani kommentteja. Onneksi en silloin tiennyt, kuinka oikeassa taivasteluissani olin. Jos olisin oikeasti tiennyt työni tulevaisuuden, olisin varmasti heittänyt kirveen kaivoon. Suomessa pidin työstäni, enimmäkseen, enkä aamulla ensimmäisenä ajetellu voi v....! Kun työtä on tehtävä omaatuntoaan vastaan ja "think about the money" kommenttien saattelemana, rasittuu pää ihan kauhiasti. Sressi ei vähene kelloon tuijottamisella ja tuntien ja päivien laskemisella...
Työyhteisö oli jakautunut jengeihin ihan niin kuin kaikissa sairaaloissa ympäri maailman. Täällä kuiten jengien reviirit ovat mafiatasoa, eikä ulkopuolisia hyväksytä. Omaa "osaamista" suojellaan raivokkaasti ja muita puukotetaan selkään vapaasti ja avoimesti. Eurooppajengi on sairaalassa äänestänyt jaloillaan jo pitkään, siis ei mitään henkiinjäämis mahdollisuuksia. Arabien tai aasialaisten kanssa on vaikea päästä enempiin puheisiin kieliongelmien takia; en oppinut tagaloa tai edes arabiaa. Ryhmät pysykööt omissa kulttuureissaan. Lisäksi täytyy muistaa, että eri henkilöstöryhmät eivät juuri kommunikoi keskenään.
Mitä se semmonen tiimityö on, jokainen ajakoon vain omaa etuaa.
Kukas siitä potilasparasta sitten välittää? Omaiset päivystää leikkausosaston ulkopuolella väsymättä, illan tullen nukkuuvat siinä oven edessä tarpeen mukaan. Tietyt pykälät potilasturvallisuuden yms nimissä kyllä täytetään, mutta harvat muistavat sanoa edes hyvää huomenta potilaalle. Oman selustan turvaaminen on enimmäksen "hauki on kala" tasolla. Rättikaavake on täytettävä kaikilta osin, oli kyse kokopäivän laparotomiasta tai lonkan suljetusta paikoilleen asettamisesta. Mieleen tuli ajoittain sopulilauma, joka sokeasti seuraa johtajaa, ja menee mereen...
Selustan turvaamiseen liittyy myös totaalinen oman vastuun kantamisen puute. Minkäänlaisia omia päätöksiä ei saa tehdä, kaikki luetaan säännöistä ja määräyksistä. Jopa instrumenttikorivalinnat on määrätty, omaa mielipidettä ei ole. Jos jotain puuttuu valikoimasta, se on aina Riad´in vika, kun ei pääkallonpaikka toimita. Rankaa puuhaa.
Johtaminen ja alaistaidot olivat myös kovin outoja. Johtajat eivät edes yrittäneet peitellä selkeää suosikkijärjestelmäänsä, tasapuolisuus ei ole täällä mikään hyve eikä sellaista tarvi edes ajatella. Rasismi ja rotuoppi jyllää täälläkin, usein uskonnon varjolla. Oma tavoitteen saavuttamiseksi ja aseman parantelemiseksi kaikki keinot on sallittuja, nuole ja puukota ihan tarpeen mukaan. Isolla osalla henkilökuntaa oli myös vaikeuksia ymmärtää, miksi siellä sairaalassa oikein käydään: no rahan takia! Mutta pitääkö sitä varten myös tehdä töitä, onks pakko jos ei taho? Tottahan kunnon mukava pomo antaa eri vapauksia.... ainahan tuolla noita vähemmän co-operatiivisia / vääräoppisia valkonaamoja löytyy...
Nyt olen jo toista viikkoa toipunut kokemuksestani ja painajaisetkin ovat enimmäkseen häipyneet. Niinhän se on, että yrittänyttä ei laiteta ja kaikki mikä ei tapa vahvistaa..... nyt pitäis miulla olla siis kovin vahva olo.
Työ on kuitenkin vain osa kokonaiselämää, hyvät ja huonot kokemukset pitää laittaa samaan kuppiin. Mieli pitää pitää avoimena, kehnotkin kokemukset ovat oppia ikä kaikki.
Magic Kingdom osa 2 on positiivinen juttu :)
periksi.
Tulin tänne seikkailumielessä ja ajettelin olevani ammatitaitoinen sairaanhoitaja. Odotin oppivani uusia juttuaja, ja ajattelin voivani myös hyödyttää uutta työyhteisöäni osaamisellani. Ajattelin myös, että hoidon täytyy olla hyvin korkeatasoista ja vaativaa tässä sairaalassa, koska etukäteen täyttämäni pumaskat vaativat erittäin laajaa ja monipuolista osaamista. Tiedän myös olevani kohtuullisen fleksiibeli työtapojen ja toimien suhteen, enkä hermostu ihan pienistä ohjelman muutoksista. Ajatuksena "noinkin voi tehdä, mitä muuten teet?" ei ole vieras mutta mutta......
Nyt olen vuotta viisaampi ja tiedän olevani ammatillisen osaamisen ja joukkoihin sopeutumisen, uusien työtapojen oppimisen ja hyväksymisen sekä nöyrän palvelualttiin asenteen omaksumisen suhteen täysi nolla. Siis leikaussalihoitajana ihan yhtä hyvä kun kuka tahansa nainen kadulta. Täällä lienee jono Manillaan asti :) Kumman kasvattava kokemus, kun tajuaa pudonneensa ammatillisesti ihan pihalle ja samalla suorittavansa hidasta, mutta varmaa ammatillista itsemurhaa.
Papereita siivotessa luin joitain alkuviikoilla luennoilla kirjoittamiani kommentteja. Onneksi en silloin tiennyt, kuinka oikeassa taivasteluissani olin. Jos olisin oikeasti tiennyt työni tulevaisuuden, olisin varmasti heittänyt kirveen kaivoon. Suomessa pidin työstäni, enimmäkseen, enkä aamulla ensimmäisenä ajetellu voi v....! Kun työtä on tehtävä omaatuntoaan vastaan ja "think about the money" kommenttien saattelemana, rasittuu pää ihan kauhiasti. Sressi ei vähene kelloon tuijottamisella ja tuntien ja päivien laskemisella...
Työyhteisö oli jakautunut jengeihin ihan niin kuin kaikissa sairaaloissa ympäri maailman. Täällä kuiten jengien reviirit ovat mafiatasoa, eikä ulkopuolisia hyväksytä. Omaa "osaamista" suojellaan raivokkaasti ja muita puukotetaan selkään vapaasti ja avoimesti. Eurooppajengi on sairaalassa äänestänyt jaloillaan jo pitkään, siis ei mitään henkiinjäämis mahdollisuuksia. Arabien tai aasialaisten kanssa on vaikea päästä enempiin puheisiin kieliongelmien takia; en oppinut tagaloa tai edes arabiaa. Ryhmät pysykööt omissa kulttuureissaan. Lisäksi täytyy muistaa, että eri henkilöstöryhmät eivät juuri kommunikoi keskenään.
Mitä se semmonen tiimityö on, jokainen ajakoon vain omaa etuaa.
Kukas siitä potilasparasta sitten välittää? Omaiset päivystää leikkausosaston ulkopuolella väsymättä, illan tullen nukkuuvat siinä oven edessä tarpeen mukaan. Tietyt pykälät potilasturvallisuuden yms nimissä kyllä täytetään, mutta harvat muistavat sanoa edes hyvää huomenta potilaalle. Oman selustan turvaaminen on enimmäksen "hauki on kala" tasolla. Rättikaavake on täytettävä kaikilta osin, oli kyse kokopäivän laparotomiasta tai lonkan suljetusta paikoilleen asettamisesta. Mieleen tuli ajoittain sopulilauma, joka sokeasti seuraa johtajaa, ja menee mereen...
Selustan turvaamiseen liittyy myös totaalinen oman vastuun kantamisen puute. Minkäänlaisia omia päätöksiä ei saa tehdä, kaikki luetaan säännöistä ja määräyksistä. Jopa instrumenttikorivalinnat on määrätty, omaa mielipidettä ei ole. Jos jotain puuttuu valikoimasta, se on aina Riad´in vika, kun ei pääkallonpaikka toimita. Rankaa puuhaa.
Johtaminen ja alaistaidot olivat myös kovin outoja. Johtajat eivät edes yrittäneet peitellä selkeää suosikkijärjestelmäänsä, tasapuolisuus ei ole täällä mikään hyve eikä sellaista tarvi edes ajatella. Rasismi ja rotuoppi jyllää täälläkin, usein uskonnon varjolla. Oma tavoitteen saavuttamiseksi ja aseman parantelemiseksi kaikki keinot on sallittuja, nuole ja puukota ihan tarpeen mukaan. Isolla osalla henkilökuntaa oli myös vaikeuksia ymmärtää, miksi siellä sairaalassa oikein käydään: no rahan takia! Mutta pitääkö sitä varten myös tehdä töitä, onks pakko jos ei taho? Tottahan kunnon mukava pomo antaa eri vapauksia.... ainahan tuolla noita vähemmän co-operatiivisia / vääräoppisia valkonaamoja löytyy...
Nyt olen jo toista viikkoa toipunut kokemuksestani ja painajaisetkin ovat enimmäkseen häipyneet. Niinhän se on, että yrittänyttä ei laiteta ja kaikki mikä ei tapa vahvistaa..... nyt pitäis miulla olla siis kovin vahva olo.
Työ on kuitenkin vain osa kokonaiselämää, hyvät ja huonot kokemukset pitää laittaa samaan kuppiin. Mieli pitää pitää avoimena, kehnotkin kokemukset ovat oppia ikä kaikki.
Magic Kingdom osa 2 on positiivinen juttu :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti